Suomen nuoret lesket ry 10v- Blogisarja: Vanhempansa menettäneen nuoren tarina

Suomen nuoret lesket ry:n 10v. -juhlavuoden kunniaksi julkaisemme nyt kuukausittain ilmestyvän blogisarjan. Blogisarjassa esitellään yhdistystä, sen toimintaa ja siinä mukana olevia ihmisiä aina alkutaipaleelta nykypäivään. Tämän kertaisessa blogissa isänsä menettänyt Crista kertoo koskettavalla tavalla omia kokemuksiaan vanhemman menettämisestä. Crista toimii nykyään Surevan kohtaaminen -hankkeessamme kokemusasiantuntijana.

teksti: Crista
video: Surevan kohtaaminen -hanke

Kun isin syöpädiagnoosista oli kulunut muutamia kuukausia ja ensimmäisestä leikkauksesta muistuttivat enää haalea arpi otsalohkossa ja sen ympärillä kiiltävä kalju kohta, kirjoitin keltaiselle muistilapulle tekstin ”ihmeitä tapahtuu” ja piilotin sen salaa isin lompakkoon. Kun isi sanoi minulle toivovansa olevansa elossa vielä silloin, kun pääsisin ripille, hymähdin ärsyyntyneenä ja sanoin, että tietysti olet. Pian sairaalasta oli kuitenkin tullut toinen koti, jossa vahdin isin jo viikkoja ummessa olleita silmiä ja kortisonista turvonnutta kehoa ja pidin yllä uskoani siihen, että tästä selvitään vielä. Olin 13-vuotias, täynnä toivoa paranemisesta ja vailla ymmärrystä väistämättömästä kuolemasta.

Toivo kantoi siihen saakka, kun isi viimeisen kerran hengähti. Sen jälkeen se oli etsittävä uudelleen, mutta ensin piti hukkua pelon, ahdistuksen, ikävän, epäuskon, toivottomuuden ja itseinhon oravanpyörään. Nimenomaan piti, koska ilman tuota vuosia kestänyttä tunteissa vellomista, itseeni tutustumista ja uuteen tilanteeseen sopeutumista, en voisi nyt kirjoittaa blogitekstiä vanhemman menetyksestä, kertoa hymy huulilla uusille ystävilleni isin omanlaisesta huumorintajusta tai pitää kokemuspuheenvuoroja siitä, millaista on elää ilman toista vanhempaa. En usko, että voisin myöskään kuunnella katkeroitumatta, kun ystäväni kertovat joulunvietosta koko perheen voimin, kun koolla ovat isä, äiti ja sisarukset, tai nähdä pikkusiskoni kevätjuhlissa pienten tyttöjen isejä kyyneleet silmäkulmissaan. Katkeruutta en enää näissä tilanteissa tunnista, mutta haikeus herää aina. 

13-vuotiaana vasta vanhemman menettäneenä opin paljon uusia asioita. Opin, että vastuuta oli kannettava oman itsen lisäksi myös äidistä ja sisaruksista ja niistä tuntemattomammistakin, joilla oli vaikeuksia tai paha olla. Opin, että välitunnilla kerkesi purkaa kurkussa kuristavan tunteen, jos kiirehti vessaan ennen muita ja että opettajillakin oli usein kiire ohittaa vanhempansa juuri menettäneen lapsen kyynelistä täyttyneet silmät. Opin, että oman ikäisiäni kiinnosti enemmän kokeilla, miltä kahden juodun siiderin jälkeen tuntuu, kuin jutella kuoleman jälkeisestä elämästä. Koin eläväni yksin kokemusteni kanssa ja vieraantuvani koulumaailmasta, ystävistäni ja nuoruuden tarjoilemasta huumasta. 

Kokemukseni oli minulle tuolloin totta, vaikka jälkeen päin tiedostan suurella kiitollisuudella kaiken sen avun ja tuen, jota minulle tarjottiin. Kiitollisella mielellä muistan ystäviäni, jotka pitivät minut elämässä kiinni, vaikka en aina jaksanut lähteä kylään tai kaupungille. Kiitollisuuteni koskettaa opettajaa, joka jäi työaikansa jälkeen oma-aloitteisesti kysymään vointiani ja tarjoamaan juttuseuraa. Kiitollinen olen myös lääkäreille, jotka suruani kyseenalaistamatta ohjasivat minua eteenpäin ja lukemattomille muille kohtaamisille, jotka auttoivat palauttamaan elämääni merkityksiä.

Pikkusiskoni oli isin kuollessa puolitoista vuotias ja hänen ansiostaan saamme herätellä muistojamme eloon säännöllisesti. Mummo, mikä isin lempiruoka oli pienenä? Pappa, opetitko sä isiäkin metsästämään? Näyttikö isi samalta kuin näissä valokuvissa? Äiti, osasko isi puhua englantia? Oliskohan isi lähteny mun kanssa laskettelemaan, kun te ette tykkää? Crista, kuinka usein sulla on sitä ikävä? Mua harmittaa, kun mä en muista siitä mitään. Miksi sen piti kuolla? Mua ei kyllä pelota kuolema, koska kaikki kuolee joskus. Ja sitten leikit taas jatkuvat. Pikkusiskoni syntyi surun keskelle ja elää lapsuuttaan ilman isää, mutta ehkä juuri siksi empaattisuus, sydämellisyys, herkkyys ja avarakatseisuus näkyvät hänessä erityisen voimakkaina. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen varhaisessa vaiheessa tuo hetkellisen epätoivon ja pelon, mutta mahdollistaa lopulta kasvamisen ja elämisen reitillä, jota seuraamalla näkee kirkkaammin, kokee enemmän ja tuntee syvemmin. 

Keltaisesta lapusta ei puhuttu, mutta kun isin kuoleman jälkeen kävimme hänen tavaroitaan läpi, se oli yhä paikallaan lompakon läpinäkyvässä taskussa, jonne sen olin puolitoista vuotta sitten toiveikkaana sujauttanut. Ihmettä ajattelemassani merkityksessä ei tapahtunut. Isi ei parantunut vaan kuoli, vaikka kuinka olisin halunnut hänet neuvomaan matikan läksyissä, tutustumaan ensimmäiseen poikaystävääni, näkemään ylioppilasjuhlani ja saattamaan minut alttarille. Nyt aikuisena kaipaan isiä niin tavallisissa hetkissä kuin elämän käännekohdissakin kertomaan mielipiteensä, neuvomaan, ohjaamaan ja rinnalla kulkemaan. Katsontakantani on kuitenkin ajan kulumisen, tunteiden tuntemisen ja ajatusten työstämisen ansiosta vuosien varrella muuttunut. Syövästä paraneminen olisi ollut todellinen ihme, mutta ihmeitä ovat myös rakkauden täyteinen ja onnellinen lapsuuteni isin ja äidin kanssa, minulle suodut pikkusisarukset, matkan varrella mukaan tarttuneet ystävät ja unohtumattomat kokemukset. Ihmeitä ovat valoisat kesäyöt ja auringonnousut, yhteenkuuluvuuden tunne ja onnistumiset, katto pään päällä ja koti, jossa on hyvä olla ja elää. Kirjoittaessani lappua isin lompakkoon, olin oikeassa: ihmeitä todellakin tapahtuu. 

Lisää Cristan ajatuksia voit kuulla Surevan kohtaaminen -hankkeen videolta:



Aikaisemmin ilmestyneet 10v. -juhlavuoden blogit:

Leskitoiminnan alku

Suomen nuoret lesket ry:n alkutaival

Mietteitä yhdistyksen työntekijän näkökulmasta

Vapaaehtoisena yhdistyksessä

Hallituksen puheenjohtajan terveiset

Lesken tarina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *