Omat kokemukseni kriisiavusta (ja ensiavusta ja kotiin kuolemisesta) ovat varsin huonot.

Hki 2003:
Mieheni tuupertui kylpyhuoneeseemme täysin yllättäen kesken illan. Siinävaiheessa ei itselleni vielä kuolema tullut edes mieleen, apua kipeälle ja äkkiä.
Kun ambulanssi saapui, ensimmäinen kysymyksensä oli:
milloin sä olet viimeksi nähnyt tämän hengissä?
(tarkoituksensa lie hahmottaa, olinko juuri tullut kotiin vai ollut siellä, oliko kylppärin ovi auki jne...mutta aika tyrmistyttävästi se esitettiin)
Elvyttivät sitten miestäni aikansa (noin 10min) (ja minä lähinnä hätäilin, ettei kissa karkaa rappukäytävään) ja tuumasivat: ei tästä nyt mitään tule. Me lähdetään nyt ja tänne tulee kohta poliisi.
Minä pöllämystyisenä selittää, että entä jos mä saan itse nyt vaikka astmakohtauksen?
Olisko sulla joku ystävä tai sukulainen jolle soittaa nyt? Poliisi tulee kyllä kohta...oli vastaus.
Ovi kiinni ja meikäläinen seisoo eteisessä ruumiin kanssa, yksin , kissa sylissä - että mitä helvettiä tässä nyt edes tapahtui?
Soitin sitten äidilleni, joka hyppäsi taksiin.
Soitin mieheni pojalle.
Poliisit saapuivat ja istuttivat mut keittiöön. Toinen tutki ruumista ja toinen kuulusteli minua (että eihän me oltu tapeltu, onko tää sun isäsi vai kuka...) ja piti miehen henkkareita sun muita etsitellä. En oikein tajunnut mistään mitään.
Sain jonkun monisteen kriisiavusta ja oikeuslääketieteellisen pöytäkirjan aikataulusta.
Me ollaan kutsuttu tänne nyt Mononen hakemaan ruumista, että tulee varmaan puolessa tunnissa.
Sitten muistan lähinnä, että tulivat hakemaan vainajaa (meneppäs vähän muualle tästä läheltä, tätä ei ole kiva katsoa), poliisit lähtivät, äitini saapui ja alkoi siivota veritiploja lattialta ja myöhemmin saapui poikapuoli tyttöystävänsä kanssa ja ryyppäsimme ja kuuntelimme miehen lempi musiikkia loppuyön.
Kriisi apua oli monisteella, jota kukaan ei jaksanut lukea. Kukaan meistä ei ollut tietoinen mistään kriisikeskuksista tai vastaavista, että mitään edes olisi olemassa.
Muutaman päivän päästä terveyskeskuslääkäriltä irtosi purkki rauhoittavia ja pari viikkoa sairaslomaa, kommentilla: kyllä meillä on ollut täällä jotain sururyhmiäkin.
(pojalle työpaikka lääkärinsä totesi: suru ei ole mikään sairaus, ei lomaa. Ja vasta toinen lääkäri oli kirjoittanut sairaslomaakin)

Sittenpä alkoikin asioiden järjestelyrumba useammaksi kuukaudeksi, pari viikkoa lisää sairaslomaa ruikuttamalla, ettei edes uurnaa ole laskettu vielä.
Kesäloman jälkeen hakeuduin seurakunnan sururyhmään itse ja Winkkujen vertaistuen löytyminen sen jälkeen, kuultuani ystävältäni että joku semmoinen kai on jossain. Kahden vuoden kohdalla sain ymmärrystä työpaikka lääkäriltä totaalisesta uupumuksesta ja mielialapillerit ja pari terapiakertaa psykologin kanssa.

Kertaakaan ei siis mistäänpäin automaattisesti yhteiskunnan taholta tukea annettu ja itse ei oikein osannut vaatiakkaan.

Toivottavasti kukaan ei enää joudu alussa yhtä yksin asian kanssa! Käsittääkseni ainakin sairaalassa on "parempi" kuolla kuin äkisti kotona.  Kriisiavun pitäisi myös olla automaattista, eikä sitä kyseltäisi leskeltä ja perheeltä, että haluatko...ei sanottaisi, että soita itse jos siltä tuntuu - niissä sekavissa mielentiloissa kukaan ei osaa mitään vaatia tai edes tajua mitään tarvitsevansa.

Yllättäen kotiin kuollessa, pitäisi myös antaa asioille aikaa. Mikä kiire sitä vainajaa on tunnissa saada ulos talosta? Kun kaikki tapahtuu hyvin pian ja vieraassa näytelmässä, ei kertakaikkiaan osaa itse mitään vaatia tehtäväksi toisin, haahuilee vain paikalla kaikesta äimistyneenä. 

Ensiapu henkilöt varmasti näkevät kokoajan vaikka mitä, mutta heidänkin tulisi muistaa, että sille perheelle tilanne on aina uusi ja outo, eikä kyseessä ole heille työtehtävä vaan rakas ihminen.

Tietääkseni tänne maapallolle ei ole vielä kukaan jäänyt ikuisiksi ajoiksi, miksi siis kuolema on niin vieras ja tabu tänäpäivänä?

-Minni- Avoleski 2003 lähtien