Yöllä itkin ja hymyilin oman kultani kuville. Olit vasta 31 vuotias. Minä vasta 32 vuotta. Yhdessä vasta 7 vuotta. Naimisissa vasta reilu 3 vuotta. Olit jo sairastanut monenlaista 25 vuotta elämästäsi. Mutta kaiken piti olla hallinnassa, minkään pahan ei pitänyt olla voitolla Sinussa.

En todellakaan osaa vieläkään käsittää, että Sinä Rakkaani olet poissa. Kaikki järjen hivenet kertovat: minä olen hänet arkkuun valmistellut Tampereen yliopistollisen sairaalan kappelissa, silittänyt sitä poskea, korvaa, hiuksia, silmiä, nenää, kättä, jalkoja, jotka joskus olivat lämpimät. Laittanut villasukat takaisin Sinulle jalkaan, jotta Sinulla ei olisi kylmä. Istunut osan matkaa mukana autossa, jolla sinut kotipaikkakunnalle Kainuuseen vietiin. Samalla matkalla näyttänyt Sinulle vielä Kangasalan kotisi laittamassani joulukunnossa sekä lapsuuden kotisi. Vielä kerran silittänyt hiuksiasi, kun jätimme sinut arkussasi kalmistoon odottamaan.

Istunut samassa autossa, kun haimme kahdestaan sinut arkussasi kalmistosta siunaustilaisuuteen. Kulkenut perässäsi kohti hautapaikkaasi, jossa Sinulle tärkeä isäsi jo odotti Sinua. Isääsi en elossa nähnyt, mutta niin monesti lupasin haudalla Sinusta huolta pitää. Silti en osannut paremmin taistella puolestasi, ja vasta joskus kuulen Sinulta, että taistelinko mielestäsi oikein. Se pelottaa.

Silti tunnen joka kerta palatessani omaan 1,5 vuotta ennen poisnukkumistasi laittamaamme taloomme, että olet siellä joku päivä takaisin. Olet vielä jossain muualla ja tulet takaisin. Mutta kun et tule. Ja taas nyt itken.

Rakkaalleni, elämäni Enkelille
syntynyt 1974, kuollut 2005