Mielenkiintoinen Yle TV2:n Inhimillisen tekijän ohjelma, jossa esiintyi nuoria leskiä, esitettiin keskiviikkona 05.09.2007.

Inhimillinen tekijä: Shokki, suru ja kaipaus. Miten jatkuu elämä puolison kuoleman jälkeen, kun on vielä liian nuori leskeksi?

Helsingin SOS-keskus Maistraatinportti 4 a, 00240 Helsinki Kriisipuhelin puh. 09 4135 0500

Hyvinkään tukiasema Mobile Hämeenkatu 13-17, 05800 Hyvinkää puh.019 4593910

Joensuun Kriisikeskus Kartanonkatu 3, 80230 Joensuu puh. 013 316 244

Jyväskylän Kriisikeskus Mobile Asemakatu 2 2krs., 40100 Jyväskylä puh. 014 266 7150

Kemin Kriisikeskus Turvapoiju Etelärantakatu 6, 94100 Kemi puh. 016 257 403

Kuopion Kriisikeskus Saastamoisenkatu 12, 70100 Kuopio puh. 017 262 7738

Lahden SOS-palvelu Oikokatu 11, 15140 Lahti puh. 03 8776 677

Mikkelin Kriisikeskus Maaherrankatu 13 b, 50100 Mikkeli puh. 015 214 401

Oulun Kriisikeskus Tuirantie 1, 90500 Oulu puh. 08 3120 611

Rauman Kriisikeskus Ankkuripaikka Valtakatu 13, 26100 Rauma puh. 02 8378 5600

Salon Kriisikeskus Etappi Rummunlyöjänkatu 7 b, 24100 Salo puh. 02 7273 700

Savonlinnan Kriisikeskus Olavinkatu 40 a, 57100 Savonlinna puh. 015 273 700

Seinäjoen Mobile Kriisikeskus Kauppakatu 1, 60100 Seinäjoki puh. 06 4162 861

Tampereen Kriisikeskus Osviitta Hämeenkatu 26 a, 33200 Tampere puh. 03 3138 3200

Turun Tukiasema Yliopistonkatu 12 a 602 6krs., 20100 Turku 02 2333 442

Vammalan ja Huittisten Kriisikeskus Tukitalo Aarnontie 17 a 5, 38200 Vammala puh. 03 5120 500

Vihdin Kriisikeskus Vihdintie 30 b 4, 03100 Nummela puh. 09 2242 2500

Mannerheimin Lastesuojeluliiton lasten ja nuorten auttava puhelin 0800-120 400 ma-to klo. 13-20 pe klo. 13-22 la klo. 18-22 ja su klo. 17-20

Folkhälsan Samtalsjour för barn och ungdomar vardagar kl. 15-20 tel. 0800 15 11 00

Nuorten Kriisipisteet Helsingissä: Itäkeskus puh. 328 41310 ma-pe klo. 9-13 Sörnäinen puh. 753 5121 ma-to 10-20, su klo. 10-17

Kirkon palveleva puhelin puh. 10071 (suomeksi) puh.10072 (ruotsiksi suuntanumeroiden 09- ja 06-alueilla) Puh. 0800-19072 (ruotsiksi muualla maassa)

Winkku Johanna Ehnqvist on kirjoittanut kirjan matkastaan. Kirjan nimi on " Isää ei enää ole". Lue kirjasta lisää!

Omat kokemukseni kriisiavusta (ja ensiavusta ja kotiin kuolemisesta) ovat varsin huonot.

Hki 2003:
Mieheni tuupertui kylpyhuoneeseemme täysin yllättäen kesken illan. Siinävaiheessa ei itselleni vielä kuolema tullut edes mieleen, apua kipeälle ja äkkiä.
Kun ambulanssi saapui, ensimmäinen kysymyksensä oli:
milloin sä olet viimeksi nähnyt tämän hengissä?
(tarkoituksensa lie hahmottaa, olinko juuri tullut kotiin vai ollut siellä, oliko kylppärin ovi auki jne...mutta aika tyrmistyttävästi se esitettiin)
Elvyttivät sitten miestäni aikansa (noin 10min) (ja minä lähinnä hätäilin, ettei kissa karkaa rappukäytävään) ja tuumasivat: ei tästä nyt mitään tule. Me lähdetään nyt ja tänne tulee kohta poliisi.
Minä pöllämystyisenä selittää, että entä jos mä saan itse nyt vaikka astmakohtauksen?
Olisko sulla joku ystävä tai sukulainen jolle soittaa nyt? Poliisi tulee kyllä kohta...oli vastaus.
Ovi kiinni ja meikäläinen seisoo eteisessä ruumiin kanssa, yksin , kissa sylissä - että mitä helvettiä tässä nyt edes tapahtui?
Soitin sitten äidilleni, joka hyppäsi taksiin.
Soitin mieheni pojalle.
Poliisit saapuivat ja istuttivat mut keittiöön. Toinen tutki ruumista ja toinen kuulusteli minua (että eihän me oltu tapeltu, onko tää sun isäsi vai kuka...) ja piti miehen henkkareita sun muita etsitellä. En oikein tajunnut mistään mitään.
Sain jonkun monisteen kriisiavusta ja oikeuslääketieteellisen pöytäkirjan aikataulusta.
Me ollaan kutsuttu tänne nyt Mononen hakemaan ruumista, että tulee varmaan puolessa tunnissa.
Sitten muistan lähinnä, että tulivat hakemaan vainajaa (meneppäs vähän muualle tästä läheltä, tätä ei ole kiva katsoa), poliisit lähtivät, äitini saapui ja alkoi siivota veritiploja lattialta ja myöhemmin saapui poikapuoli tyttöystävänsä kanssa ja ryyppäsimme ja kuuntelimme miehen lempi musiikkia loppuyön.
Kriisi apua oli monisteella, jota kukaan ei jaksanut lukea. Kukaan meistä ei ollut tietoinen mistään kriisikeskuksista tai vastaavista, että mitään edes olisi olemassa.
Muutaman päivän päästä terveyskeskuslääkäriltä irtosi purkki rauhoittavia ja pari viikkoa sairaslomaa, kommentilla: kyllä meillä on ollut täällä jotain sururyhmiäkin.
(pojalle työpaikka lääkärinsä totesi: suru ei ole mikään sairaus, ei lomaa. Ja vasta toinen lääkäri oli kirjoittanut sairaslomaakin)

Sittenpä alkoikin asioiden järjestelyrumba useammaksi kuukaudeksi, pari viikkoa lisää sairaslomaa ruikuttamalla, ettei edes uurnaa ole laskettu vielä.
Kesäloman jälkeen hakeuduin seurakunnan sururyhmään itse ja Winkkujen vertaistuen löytyminen sen jälkeen, kuultuani ystävältäni että joku semmoinen kai on jossain. Kahden vuoden kohdalla sain ymmärrystä työpaikka lääkäriltä totaalisesta uupumuksesta ja mielialapillerit ja pari terapiakertaa psykologin kanssa.

Kertaakaan ei siis mistäänpäin automaattisesti yhteiskunnan taholta tukea annettu ja itse ei oikein osannut vaatiakkaan.

Toivottavasti kukaan ei enää joudu alussa yhtä yksin asian kanssa! Käsittääkseni ainakin sairaalassa on "parempi" kuolla kuin äkisti kotona.  Kriisiavun pitäisi myös olla automaattista, eikä sitä kyseltäisi leskeltä ja perheeltä, että haluatko...ei sanottaisi, että soita itse jos siltä tuntuu - niissä sekavissa mielentiloissa kukaan ei osaa mitään vaatia tai edes tajua mitään tarvitsevansa.

Yllättäen kotiin kuollessa, pitäisi myös antaa asioille aikaa. Mikä kiire sitä vainajaa on tunnissa saada ulos talosta? Kun kaikki tapahtuu hyvin pian ja vieraassa näytelmässä, ei kertakaikkiaan osaa itse mitään vaatia tehtäväksi toisin, haahuilee vain paikalla kaikesta äimistyneenä. 

Ensiapu henkilöt varmasti näkevät kokoajan vaikka mitä, mutta heidänkin tulisi muistaa, että sille perheelle tilanne on aina uusi ja outo, eikä kyseessä ole heille työtehtävä vaan rakas ihminen.

Tietääkseni tänne maapallolle ei ole vielä kukaan jäänyt ikuisiksi ajoiksi, miksi siis kuolema on niin vieras ja tabu tänäpäivänä?

-Minni- Avoleski 2003 lähtien